K A H V I A ! ja vettä.

9.6.
Unelma! Voi että! Ette tiiä!!!!!!!!!!
Pitää malttaa nyt kertoa aika järjestyksessä.. Toinen meidän reissupäivä kohdistu Kilimanjaron juurille. Käytiin tsekkaamassa strattipaikka ja kuultiin tiivistetty versio mitä pitää sisällään Kilin huipun tavoittaminen. Seurailtiin innokkaiden kiipeilijöiden lähtöfiiliksiä ja 

aloitettiin oma reippailu vehreän luonnon keskellä.

 

Polun varrella näimme nyt niitä afrikkalaisia elämäniloisia ilmeitä! Niin lapsissa kuin aikuisissakin. Maaseudulla, missä ei vielä tiedetä (paremmasta?) muusta vaan käsillä on se, mikä aina ehkä tulee olemaankin. Ja se on kyllin hyvä niin. Ei ole mitään suurta ihmeellistä mitä tavoitella, paitsi no tietysti esimerkiksi sato. En yleistä,.. Eikä pidä käymän vähättelemän. Mutta kaupungeissa jo tiedetään länsimaisesta elämästä. Länsimaisuutta ihaillaan ja siihen pyritään. Mm. valkoihoisia ihmisiä kohtaan osoitetaan älytöntä kunnioitusta ja arvostusta. Vaan miten on Suomessa? En varmasti siedä yhtään rasismia tämän reissun jälkeen.

Lapsien päivän ihme oli nähdä huohottavia valkoisia.

Ja tässä oli kyllä niin ihme! Tiiättekös mitä ne on? Vihje. Joka aamun käyntiin lähteminen on kiinni näistä! Siellä vaan polun varrella tyynesti kasvo. Olin suu auki ja kulmakarvat varmaan viis senttiä koholla. Ai niinkö tämä...?! Siis nämä??? OU!

Jatkettiin käppäilyä ja kuultiin kohinaa.

Pistäydyttiin luolaan ja kultiin tarina Tansanian historiasta. Kylän naiset ja lapset on piiloutunu tämän kaltaisiin onkaloihin paetakseen Masai-miehiä. Ei ollu vielä kylliksi tietoa, että ihmisiä hekin vaikka miekat kädessä juokseekin.

30 cm levyistä polkua ja 50 metrin pituinen kivikkoinen pudotus. Pole pole! Hitaasti hitaasti!

Vaikuttava kohtaaminen oli 102 vuotiaan mummon kanssa. Yks heistä, joka on asunut luolassa lasten kanssa. Ei täällä tosiaankaan monesti vanhempiin ihmisiin oo törmänny! Viiskymppisetkin jo iäkkäitä. Aivan lutunen. Banaania ja kahvia, siitä voimaa!

Toinen aivan syötävä tässä. :)

Ja sitten. Iltapäivästä mentiin kahviplantaasille! Ei voinu kun hymyillä ja leveesti! Ihan ihka ihte pääsin valmistamaan papujen keräämisestä kahvikuppiin saakka. Voi veljet! Voitteko kuvitella, että oli niiiiiin mielissäni!
 Tässä kaikki vaihe vaiheelta.
Ensin siis kerättin "kahvipuista" pavut. Ja lauleskeltiin kahvilaulua.

                                                               Sitten myllyyn!

                                                                 Ja veivataan!

Isompia satseja valmistaessa on jo kehittyneemmät koneet, jotka erottaa kuoriutuneet pavut toiselle puolelle ja kuoret toiselle. Nyt ne piti vanhan aikaisin konstein noukkia.

Toivorikkain mielin.. Tuoksu on jo, ah niin hyvä! Tietää varmasti kohta höyryävää mustaa kahvia!

Ja maku oli mitä mainioin. Oikeesti niin hyvää! Aivan toista mitä litkin every morning! Ostin vielä mukkaan Suomeen. Passaa verrata Juhlamokkaan.

Mutta. Jäikö ilo lyhyeen? Lähettiin taas reippaileen ala- ja ylämäkiä. Sademetsään.

"Seuraavaks ois luvassa jotain eri jännää." Kipuatte tuonne ylös ja HUMPS vaan hyppäätte ylhäältä vesiputouksen mukana alas. Nooonii.
Pitkät paidat vaan pois ja veteen, vaikka oli jo valmiiks kylmä. (Ollaan Afrikassa ja meillä on villasukat öisin jalassa ja pitkät vaatteet päivisinkin päällä. Ei ois tullu kotoa lähtiessä pieneen mieleenkään, että sitä ois tarvinu pitkähihasia enemmänkin. Mutta niin vaan pohjosessa hytistään.) Niin, vesikin ihan jäistä!
Kävipä taas mielessä, että nyt kun näkisitte jälleen tämänkin tilanteen...

Siellä sitä sitten istuttiin ja hytistiin. Heidi ensimmäisenä, 1, 2, 3, GO! Sitten minä. a a a a p u a ! Mitä mää täällä teen?! Jäätävän korkeenpaikankammon kanssa painiskeleva. Ei hyvänen aika! Mitä jos käsikin menee tässä hölmöilyssä entisestään. Mies, joka kiipes myös ylös oli potkimassa takapuolelle ja pyöitteli päätä, ei kun kämmenet tiukasti vartaloon kiinni, ni ei tapahu mittään. No, jos vaan rykäsis ja menis. Okei, mä meen. Eiku EI! ei ei sittenkään. Ei, ei ikinä! Mutta jos en yhtään mieti ja meen vaan. Nyt ylitän itteni! Joo. Ei oo paha. Heidiki näytti selviävän. Siellä se alhaalla kiven päällä istuu ja hymyilee. Näyttää peukkua ja heiluttaa alas vaan! Huuuuhh! Nyt hengitä syvään. Ja uudestaan. Lasken kymmeneen ja se on menoa. Kurkkua kuristi ja kyyneleet valu. Onko tässä järkeä? Huusin ja karjuin veden kohinan yli Heidille OLIKO PAHA?! KUINKA MONTA METRIÄ PUDOTUSTA? KANNATTAAKO TÄMÄ?!!
Ei. Ei mitään järkeä. Luovutan. Kaikki täällä paleltuu. Mitä jos kuitenkin alkaa kaduttaa, etten hypänny ko kerta ois ollu nyt mahdollisuus. No ei harmita. Hyh. Hulluja nuo afrikkalaiset! Nyt pois vaan ja äkkiä.
Lähin kömpimään takasin ja kyykin vedessä olevista kivistä kiinni. Mies meni edelle ja työnsi omat jalat kivien alla oleviin koloihin ja tarjos aina kättä tueksi. Sain jalat samalle kivelle ja taas mies meni seuraavalle, kurkotin kättä eteenpäin ja horjahdin. Mäiskis ja tipuin virtaan. Käänsin päätä ja katoin taakse. EIH! Sydän tykyttäen paniikin vallassa näin kun aloin lähestyä pudotusta. Näköjään sitä sitten mennään toisten perässä samaa kautta alas, halus tai ei. Yritin tarttua joka mötikästä ja kaliskasta mitä alla oli ennen kuin... Eiköhän lähteny vajaa olkapää paikaltaan siinä riehumisessa. Karjuin kuin hinaaja.
Housut tarttu johonkin oksaan kiinni ja vauhti pysähty. Huh. Mies huusi: Odota! Pidä lujasti kiinni! Pelastan! Älä katso taakse!
Hampailla ja oikeen käden sormilla puristin oksasta, joka katkes samalla, kun mies sai otteen ja veti muutaman kiven yli virrasta pois. Olkapää paikalleen ja metsään hetkeks aikaa istumaan ja rauhoittumaan.
Säikähdyksellä selvittii.

Empulla oli vauvanvaatteita mukana, joista osa jäi tänne.

                                       Loppukevennys päivälle oli heinäsirkan kanssa sirkustelu.