Matka pohjoiseen ja asettuminen Masai kylaan

Ja niin sita sitten aloitettiin pitka ja vaivalloinen matka kohti Karatun kotia. Pienessa pussissa oli muutama teelusikallinen kahvin puruja (pahan paivan varalle), joita sekottelin aamun valjetessa vesipullon pohjalle jaaneeseen vesitilkkaiseen. Hadan edessa voi nauttia kahvista nuinkin. Ajomatka oli pitka! Kolmen vartin pysahdys Arushan (kaupungissa?). Siella ei varmasti ihan vahaan aikaan monetkaan ollut nahnyt valkosia. Hermot palo kiinni, kun etittiin lahistolta hedelmamyyjaa. Millaan ei meinannu jalkaa saada toisen eteen, kun ihmiset takertu ja porras ymparilla kuin ampiaiset. Teki mieli levittaa kadet sivuille ja arahtaa. Nyt ymmarran julkkiksia! Aivan kun oltais oltu jossakin median pyorityksessa. Kamerat ja muistiinpano valineet vaan puuttu. Lopulta loydettiin se mita etittiinkin ja vauhdilla bussiin turvaan.

Tehtiin tuttavuutta kaytavan toisella puolella istuvaan mieheen. Hyva taktiikka "liittoutua" luotettavaan ja fiksun oloiseen ihmiseen, johon sitten mahdollisen hadan tullen voi turvautua.
Maisemat muuttu vahitellen uskomattomiksi. Mahtavat vuoret, katto mista ikkunasta tahansa. Keskella savannia viela ilta-auringon paistaessa tuli ensimmaisen kerran voimakas olo, etta nyt me ollaan kylla kaukana!  Keskella ei ihan mitaan. Tien vieresta alko isot peltoaukeat, kauempana mutamaja kylia, joihin masai-miehet oli palaamassa karjalaumojensa kanssa.

Aurinko laski. Matka jatkui. Meidan turvamies jai pois. Leikiteltiin ajatuksella, ettei meita oliskaan kukaan vastassa. Mita me tehtais? Soitettais kotiin Suomeen, etta me ollaan taalla jossakin, ei tiieta yhtaan, etta missa, mutta me nahaan muutama puu tuolla kaukana ja muuten vaan heinaa, jota vuoret ymparoi.
Emppu laitto varmuuden vuoksi Dariin viestin ja varmisti, etta Karatussa tiedetaan meidan tulosta. Vastaus oli: tottakai.

Bussissa oli taysin pimeeta. Tie alkoi nyt nousta yhta vuoren rinnetta jyrkasti huippua kohden. Vauhti oli alyton. Toisin sanoin valtavan kova. Mutkatkin saastettiin jarruttamisilta. Vastaan tuli busseja samanmoisella nopeudella vaikka asfaltin osuus oli kaita. Pelotti. Ulkona mollotti taysi kuu, joka tuntui olevan jo samalla korkeudella meidan kanssa. Tartuttiin lakien vastaisesti (samaa sukupuolta olevat) kasista kiinni ja kuunneltiin iPodeista musiikkia taysilla.
Muuten ei valtammatta olisi hata ollut semmoinen, mutta kun kello kavi jo hyvaa vauhtia yota kohti. Mista me tiedetaan jaada oikeassa kohtaa pois? Voi kunpa joku kertoisi!
Rinne voitettuamme kuski rapsaytti valot paalle kylien vaihtuessa ja kuulutti niiden nimia. Okei, nyt ollaan heti valmiina pomppaamaan ylos kun kuullaan Karatu!
Vaan ilmeni lopulta, etta Karatu olikin viimeinen pysakki. Kimpsut ja kampsut ulos ja akkia varmistus, etta me todella ollaan Karatun bussiasemalla. Nyt sitten vain katsellaan ymparillemme ja odotellaan, etta joku kutsuu meita nimelta.

Jalleen heratettiin huomiota. Oltiin aivan niinko elaimia, joita oltiin tultu seuraamaan mita ne seuraavaks keksii. Uudelle tapahtuman seuraajalle kerrattiin pelisaannot. Nama kaksi lasta on oottanu naiden kamojensa kanssa tassa jo puoli kahdeksasta asti ja vakuuttelee, etta ei tarvis taxia laisinkaan. Oottaa kuulemma jonkun nimista ja nakosta kaveria, josta ei nayta olevan tietoakaan. Erilaisten tarinoiden ja vastauksien palkaksi saimme naurun pyrskahdyksia.

Me odoteltiin ja odoteltiin. Muistettiin toteuttaa ohjetta:" Vaikka olisittekin eksyksissa, nayttakaa itsevarmoilta." Seistiin ja hytistiin selka suorana. Vastattiin leveasti hymyillen kuulumisiin, kiitos hyvaa.
Itteakin valilla nauratti muiden mukana, mutta pikkuhiljaa alkoi hymy hyytya. Suututti ja arsytti. Oli niiiin kylma! Vahan valia auottiin laukkuja ja kaivettiin lisaa lamminta paalle. Soiteltiin puolen tunnin valein Dariin ei taalla vielakaan nay ketaan meita kaipaajaa! Vastaus oli, tulossa on. Raato! Jos kymmeneen mennessa ei ketaan ole, niin otetaan taxi ja mennaan johonkin hotelliin nukkumaan. Univelkaa oli ihan kiitettavasti. Edellisesta yosta nukuttuja tunteja edes kahta. Vessahata, KYLMA, vasymys, nalka. Hymyileppas siina sitten. Kylla kylla, kohta tulee meidan kyyti, kun ei enaa itsekaan siihen uskonut.
Laitettiin viesti meidan mustalle kaverille ja kysyttiin Karatun Team Leaderin numeroa. Soitin numeroon ja hampaiden kalistaessa kysyin voisitko mita pikimmiten tulla hakemaan meidat taalta! Niin mista. No oooo.... Annoin yhdelle yleisosta puhelimen, joka toimitti asian swahiliksi. oOolrait. Eli odotettavissa on musta ihminen. Ja viimeinkin! Huh, huokaus! Syvasti pahoitteleva kohtelias mies ohjasi Karatun kotiin.
Ikava oli Dar Es Salaamin lampoa. Kaikki pitkat vaatteet paalle ja peiton alle.

 

 Aamulla saimme valtavan aamupalan pitkaan nukkumisesta huolimatta ja naimme ulkona upeat maisemat.

 Joita piti lahtea kavellen ihastelemaan.

Vastaan tuli eri pari kengilla kavela poika.

Pysahdyin kohalle ja poika tarttu kovin ottein kaulasta kiinni.

Voi pienta. Housut oli pissaamisesta marat ja nenakin rakainen. Kaveltiin vahan matkaa eteenpain ja nahtiin pihassa lapsia lisaa. Kontillaan leikkivat puun kantoa kuvitellen autoksi. Muistettiin mukaan otetut leikkiautot ja juostiin hakemaan.

Mika ilo oli jalleen seurata sita riemua!
Paasi autot ja pallo Suomen naapurista perille!

Ja sitten. Edessa oli masai-maa. Hengissa! Eika edes ollut paha. Tai niin paha, mita kuvittelin. Ehka tama kaikkein pahimpaan valmistautuminen on ihan hyvasta. Tervetuloa matkaan mukaan!
Tassa siis meidan vaatimaton majatalo. Lehman jatoksista seinat ja pelloilta katto.

Ovi oli ihan teraksikasta. Eika haitanne, kun lehmat, lampaat, vuohet.. kulki itseksensa meidankin tontilla. Vanhasta tottumuksestansa oisivat saattaneet yllattaa maralla kuonolla... Elaimet asuu samoissa majoissa ihmisten kanssa.

"Patjan" virkaa hoiti lehman nahka.

Tama meidankin kyla oli korkealla, jotta nakyma olisi mahdollisimman laaja. Viholliset ei paasisi yllattamaan.
Maisemat karun kaunista.

 

Ensimmainen yo oli mika oli. Pressun kahina ja kova tuuli heratti pelkaamaan. Myos kylmyys heratti useeseen kertaan. Mutta Afrikan tahtitaivas paasi oikeuksiinsa. Ei siita turhaan puhuta. Ei liikenteen metelia, ainoastaan elainten askelia ja heinasirkkojen siritysta. Taysi pimeys ja ne tahdet! Vau!