Kun lähdettiin Karilta takas tänne, juostiin kiinni kolme kouluun menevää poikaa. Meillä oli tosi hauskaa! Ne opetti meille swahilia ja me niille suomea. Niinkin hyödyllsiä sanoja, ku lehmä tai käkkärämänty. Pojat nauro katketakseen, ettei tuon kuulosia sanoja voi olla olemassa! Käveltiin tosi hissukseen, pysähdyttiin välillä ottamaan kuvia ja videoita ja taas jatkettiin matkaa. Elämä täällä on niin totaallisen kiireetöntä. Tästä me nautitaan. Ja tätä asennetta tulee varmasti ikävä. Ihan sama vaikka ois sovittu joku tärkeäkin tapaaminen, vaan jos tuttu tai puolikaskin tulee vastaan, on tärkeämpää vaihtaa kuulumisia, kun hötkyillä eteenpäin. Kiireettömyys täällä ei tosiaankaan oo klisee, vaan totisen tosi.
Kun päästiin talolle, vilisi piha täynnä lapsia. Tässä meidän pihapiirissa on siis koulu, mitä tää järjestö ylläpitää. En muista oonko sen jo tuolla aiemmin kertonu.. Tai siis vähän niinkö eskari. Kaikki lapset juoksi meitä vastaan. Hyppi ja pomppi. Tarttu joka raajasta kiinni. Ne oli ku ampiaisia. Kyynärpää tekniikalla, kuka pääsee lähimmäks. Kaikki ois halunnu koskea ja tulla syliin. Ja oli aivan hullun kuuma. Matkalla oltiin vielä ostettu kummatki 12 litran kanisterin vettä. Aiai. Suosio oli huimaa! Ihastuminen oli molemmin puolista. :)
Joo, käytiin tänään siellä orpokodissa. Voi että! Mitähän osaisin tähän kirjottaa.. Ei ollu itku kaukana. Nyt vasta oikein pysähdyin miettimään, että nämä, nämä lapset kaikki tässä on orpoja. Mikä oikeesti on orpo? Minkälaista on elää orpona? Mitä nämä lapset käy läpi sitten, kun ne ymmärtää kuinka niiden elämä poikkeaa yleensä muiden elämästä. Siis että ei oo sisaruksia, äitiä eikä isää. Vauhti päällä Suomessaki selittäny että lähetään jonnekin kauas hoitamaan orpolapsia. Sitä on ajatellu että lapsia vaan hoitamaan ja ehkä mielessä vähän vähätelly, kun ei sitä ajatusta oo vielä sillon osannu loppuun asti viedä, että me oikeesti nähdään ja ollaan tekemisissä orpojen kanssa. Ääh! Ottasin niin ne kaikki sieltä mukaan. Siellä oli mm. muutaman kuukauden ikänen peukoloa imevä poikavauva. Niin kallis aarre! En osaa kirjottaa teille nyt niitä ajatuksia mitkä pyöri päässä. Vielä kun kello käy jo... Enää ei oo jäljellä mitään sydäntä, kun se on täällä jo niin monesti kerenny sulaa.
Liikuttavaa oli myös seurata, kuinka ne ensin tunnunsteli meitä, uskaltaako heittäytyä tutuksi ja kohta jo oli pari kikkarapäätä sylissä. Sitä hetkeä oon jo monta vuotta odottanut ja nyt se tapahtu! Se tunne mikä valtas aivan kauttaaltaan oli mieletön!
Mutta, onneks meillä on vielä päiviä jäljellä näiden lapsukaisten kanssa. Nyt pää tyynyyn, Usiku mwema! (hyvää yötä)
voi Laura! kuulostaa niin mahtavalta. huippua että saatte kokea ja nähä tommosta ja tehä niin tärkeetä työtä siellä. Ja ne lapset on niin onnellisen näkösiä aina, vaikka miettii mitä niiltä voi puuttua ku vertaa vaikka meihin. Ihanan ilosia ja tyytyväisiä. Rakkaus <3
VastaaPoistaVoi että! Määkään en saa kyllä sanottua miltä tuntuu, vaikka elän näitä tapahtumia vaan kuvien ja tekstien kautta. Aivan niin sulosia noi lapset! Ja se mitä ne on joutunu kokeen ja mitä joutuu.. Voi raukat.. Mutta ihana, että ne saa ympärilleen tuommosia kultasia ihmisiä, jotka huolehtii. Halaa. Rutistaa. Pitää sylissä. Rakastaa. Teette niin ihanaa ja tärkeää työtä!
VastaaPoistaOn varmasti pysäyttävää nähdä ja kokea kuinka ne uutisten lukumäärät orpolapsista, ja hyväntekeväisyyskeräysten mainoskuvien kasvot ja anovat silmät konkretisoituu todellakin eläviksi ihmisiksi, tunteviksi yksilöiksi, jokainen omaksi persoonakseen. Arvokasta, ja taatusti myös opettavaa työtä!
VastaaPoistaNo joo. Se onkin, että näkee ne ilmeet täällä oikeesti. Ei ne aina, ainakaan oo tehtyjä ilmeitä. Mutta se ei tunnu niin pahalta, kun voimaa elämään ja päiviin ne saa kaikesta muusta, mistä suomalaiset sais. Hetkessä elämistä, ja siitä kaikki irti. Työ ei tunnu raskaalta, kun ei mieti kenen kanssa sitä on. Jos vaan osaa olla läsnä siinä tilanteessa. Ihan kenen tahansa lasten kanssa.
VastaaPoista