Elämää

 

 Tänään oltiin koulussa. Kummatki eri luokissa. Se tapahtu vähän "ekstempporee". Ei keretty yhtään valmistautumaan, kun ois pitäny jo olla valmis tuntiohjelma. Nopea suunnitelma päässä ja luokan eteen.

Kirjotin taululle aakkoset ja luettiin niitä yks kerrallaan in english. Kun kaikki varmasti osas, opeteltin seuraavaks kaikki myös laulamaan. Aakkoslaulu. You know?

 

Tiiän, että muutamat tätä lukevat haaveilee vastaavanlaisesta reissusta Afrikkaan. Ehkä kenties tänne Tansaniaan. Sivumennen sanoen, älkää ikinä lähtekö kukaan tänne yksin! Ei kannata koskaan! Never!

En keksiny nyt mitään sanaa, mikä kattais tän melkein kaiken. Mutta siis suosittelen lämpimästi tänne tuloa. Nyt jo ollaan keretty näkemään paljon, mitä kaikkea vielä onkaan näkemättää.. Niinkö sanoinkin jo aiemmin, että sitä on monesti monesta hetkestä ajatellu, että voi kun näkisitte tän kaiken! Aivan mahtavaa ja mieletöntä! Rahassa mittaamattoman arvokasta. Mutta ajattelin, että oon silti realistinen ja kirjotan myös jotakin niistä hetkistä kun TYMPÄSEE! Ettepähän sokaistu luulemaan, että tämä on vain ruusuilla tanssimista :D

 

Niin, että tänään on ottanu päästä.          Piste.
No ei. Vettä sataa, kuraa ja mäskiä on joka paikassa. Tossut juuttuu lammikon pohjaan ja blumps! Sitä mälskähettään sammakoiden sekaan. Yltäpäältä kurassa ja mutavedessä. Jes! Ihoon sattuu tosi paljon. Siitä oonkin jo ehkä valittanu tarpeeksi. Asioitten hoito on tosi hitaanlaista. Tänään vaikka tuskastuttanu, kun tuntuu ettei mikään mee eteenpäin. Kaikki ajallaan, ajallaan. Eikä kuitenkaan oo mitään aikaa! Ajassa ei mitään ryhtiä. Tosta meitä varotettiin vielä kun oltiin Suomessa. Mutta näköjään se on tosiaan näin, että kaikki on hidasta. Kuumuus vie myös yllättävän paljon voimaa.
Suomesta on ikävä mm. ruisleipää, kylmää maitoa, sänkyä, suihkua, armollista aurinkoa, puhtautta, viileyttä, sitä että on tavallinen ihminen muiden joukossa...
Arvatkaa mitä. Kun on väsyny, kipeä ja vaikka mitä. Niiin. Ei jaksais millään mukautua mm. tähän Afrikan katu-moikkaus kulttuuriin. Tämän on noloa, mutta kun on kasvanu aivan erilaisessa ympäristössä, niin ei jaksais yhtenään olla hymyilemässä ja kyselemässä kuulumisia. Eikä sekään, jos jo tutuiksi tulleilta, mutta kun täällä pitää kysyä jokaiselta vastaantulijalta! Sitä kaipaa vajota omaan suomalaisuuteen ja kävellä tuolla tuijottaen maan pintaa. Olla puhumatta kenellekään. Edes yksi päivä.
Nostan näille isosti hattua ja arvostan tota toisista huolehtimista ja niin edelleen... But. Sekin, että me täällä erotutaan massasta johtanee erikois huomioon. Kuljetaan tuolla aivan kuin "julkkiksina" kenelle kaikki haluais jottain päästä sanomaan ja mieluiten koskemaan. Ääh. Se on väsyttävää, uskokaa tai älkää. Kun ei ollut tämä päivistä parhain ei löytynyt ajatuksia afrikan miehille muuta kuin harmain.
Siistitty versio tän päivän ärsytyksistä :D

Minun ja rakkauspakkauksen jalat sunnuntaina.

Mutta sanoin tänään Empullekin, ettei meiän tarvi olla mitään yli-ihmisiä ja ajatella, että nyt ei sais täällä koskaan mikään ärysttää, vaikka nähäänkin tää kurjuus ja yksinkertaisuus kaikkeudessaan. "Mikä voi olla huonosti, kun afrikan lapsilla on vielä huonommin." Mutta kyllä ollaan oltu tänään kiitollisia, että me ollaan suomalaisia ja asutaan oikeesti Suomessa. Hienoa todellakin on, että ollaan täällä ja nähään ja koetaan tää kaikki, mutta on aivan parasta tuoda nää kokemukset mukana takasin Suomeen. Ja jatkaa elämää Suomessa. I love Finland! 
Voimaa ankean päivän jälkeen sai vielä orpokodin energiapakkauksilta, ja sehän se on tärkeintä! Siksi täällä ollaan.

Nyt edessä ehkä taas tuskaisa ja kivulias yö. Särkylääkettä ja rasvaa. Hammassuoja. Korvatulpat. Sammakot pitää kova äänistä konserttia, kun tuolla on märkää. Good night!