Sairaala päivä

(16.5.)  Jäi toiset aamulla nukkumaan, kun otin laukkuni naulastaan ja kiiruhdin kurateille... Tämä tässä meidän homestreet. Autot aivan tyynesti ajelee tuotakin monin kerroin pahemmista lammikoista. Tiiän eräänkin kuskin siellä kotimaassa, joka ei varmasti kaarallansa tuosta mäiskisi menemään.. Tuttu lammikko pohjamutia myöten. Sammakoita ja kuravettä päälle.

Tosiaan huonetoverini, sairaanhoitaja Karolinan kanssa herättiin tänä aamuna aikasin sairaalaan töihin. Harjotteluuni kuuluu siis myös hoidollisia osioita, joita pääsin vihdoin toteuttamaan! Matka kesti puoltoista tuntia, vain yhdellä dala dalan (bussin) vaihdolla.

Jo vain. Kokemusten päivä tosissansa ollu isolla K:lla! Vastassa oli odotushuoneellinen tupaten TÄYNNÄ odottavia ja synnyttäneitä äitejä kera pienten vauvojen sekä vähän isompien taaperoiden. Aamukahvilla olevat hoitajat ohjasivat meidät suoraan työnääreen. Eipä ollu koomin kiinnostusta kuinka paljon oli koulusta saatua tietotaitoa hallussa. Satapäisen naisjoukon (muutama mies) edessä oli pöytä ja kaksi tuolia. Siihenpäs me sitten istahdettiin. Olin sister Laura ja täys kaksikätinen hoitaja muiden joukossa. Ohjeet sain in english ja in swahili. O ou. Ymmärsin sanan sieltä ja sanan täältä. Hymyilin kauniisti ja kiitin neuvoista. Ei muuta kun hihat ylös ja..
Ööö. Siis. Niin. hmm...niinkö. Niiin joo. Pyörittelin käsissäni korkeaa neuvolakortti pinoa. 
Voin kertoa, että hiukka oli epävarma olo alkaa purkamaan edessäni odottavaa, jo isoksi kasvanutta asiakasjoukkoa. Siinä he vielä tyytyväisinä istuivat ja rohkaisevasti hymyilivät.
Koitin hädissäni epäselvästä käsialasta saada edes jotakin lausuttua, että saisin homman jotenkin käyntiin. Yskäisin ja mojoavasti kajautin itsevarmana ensimmäisen asiakkaan vastaanotolleni. Vastaukseksi sain vain huvittautuneita ilmeitä ja ehkä muutaman naurun pyrähdyksenkin. Ystävällinen naishenkilö aivan edessäni lupautui vaikeiden nimien oikolukijaksi ja kuiskasi selvitettyään ne minulle ja minä huusin; Mahjallewern, Huhsyjn, Jahenyszen...Naiset yksitellen nousivat ja kävelivät eteen. Vieressäni oli korkea puinen (pakko sanoa, että se muistutti tosi paljon hirttopuuta) teline, josta roikku vaakamittari ja koukku. Pienille, vasta syntyneillekin puetiin kankaasta ommeltu vähän niinkuin vauvankeinu. Hihnoista koukkuun rötköttämään, laisinkaan niskoja tukematta. Pelkäsin, että ainakin 2,5 kiloset tippuisivat betonilattialle. Rivakasti koitin nähdä lukeman ja nyökkäsi asante. Kortteihin merkkasin esim. 16.5. 4,2 kg (joka toiseen) Dtp-Hb ja seuraava käynti 18.6. Ohjasin heidät sitä mukaan rokotukselle. Mammat oli ihmeissään tahdista. Kaksi valkoihosta täällä pistäny koko touhun uusiksi. Rokotuspuolella oli ruuhkaa. Siellä oli hoitsuilla kuulumisten kertominen kesken. Ei paineita kuumuudesta kärsvistä lapsista ja äideistä...
Kaikki tuli punnittua ja merkattua. En vaan enää loppupäivänä törmännyt ohjeitten antajaan. Toivottanee, että kaikki meni toivotulla tavalla.
Lisäksi odottavilta äideiltä mittasin verenpaineita.

Kävin vielä katsomassa, kuinka rokotuspuoli toimii. Järkytys. Tsuit tsuit tsuit vaan. Lapset jonossa ja hoitaja selkä kumarassa tuikkas melkosella vauhdilla menemään. Ai kamala. Joka kerta kun meni neula yhen lapsen reiteen puristin kädet nyrkkiin ja hampaat yhteen. Ei ei eieiei. Ei minkäänlaista desifiointia, ei ollu oikeessa asennossa neula, ei varmistusta että lihas olisi rento, osuko se edes lihakseen? Osan jalat niin tikut, että tuskin edes on mitään lihasta mihin pistää. Ai ai. Henkeä salpaa.

Lastenklinikalle oli edellinen suomalainen tuonut vuosi sitten käsidesipullon. Näky kauas, kuinka he kaikki olivat aidosti onnellisia siitä. Riitti kehuja ja kiitoksia vielä meillekin asti. Arvaatkaa vaan, mitenhän paljon suuresta lahjasta oli raaskittu käyttää?! Karolina osti kotimatkalla toisen verenpainemittarin ja käsidesiä. Vauvapuntaria ei löydetty mistään marketeista. Sen ois kyllä ilomielin sinne hommannu.
Mutta oon onnellinen taas uudesta kokemuksesta ja kaikesta näkemästäni.